Eli siis tää on meidän ensimmäinen loppuun tehty fic ja tästä se alkaa!
Nauttikaa! :)
[ONESHOT]
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Joulu… Minkälainen joulun kuuluisi olla? Onnellinen? Perhekeskeinen? Iloinen?
Varmasti kaikkea, muuta kuin yksinäinen.
Minun jouluni tulee olemaan yksinäinen, surullinen ja onneton.
Kahvin maksettuaan Abigail katsoi ympärilleen etsien vapaata pöytää täydestä kahviosta. Se ei tietenkään ollut helppoa sillä olihan joulu jo nurkan takana. Iloiset aikuiset juoksivat lapsiensa kanssa eri kaupoissa etsien joululahjoja. Abigailin joulu ei ollut tätä. Abigail ei ollut iloinen niin kuin muut. Ei hänellä ollut syytä iloita.
Vanhempien ero, iso veljen kuolema ja parhaan ystävän menetys eivät auttaneet asiaan yhtään. Vuodessa voi tapahtua kaikkea ja Abigail oli siitä hyvin tietoinen. Vielä vuosi sitten hän oli juoksemassa kaupoissa etsimässä kavereilleen ja perheelleen lahjoja. Nyt Abigail ei ymmärtänyt moista tyhmyyttä. Miksi moisesta pitäisi innostua? Pelkkää rahan ja ajan tuhlausta. Abigail tuumi löytäessään pöydän ikkunan vierestä. Abigail istuutui, riisui takkinsa ja hörppi hiljakseen höyryävää kahviaan.
-Äiti, tuu jo. Mennää tonne lelukauppaa, naapuripöydässä pieni tyttö kiljui innoissaan. Abigail tuhahti. Olisi jo hiljaa. Miten kukaan jaksaa innostua jostain lelukaupasta. Pitkään kuunneltuaan ympärillä olevaa meteliä Abigail tuhahti jälleen, heitti loput kahvistaan roskiin ja lähti ulos. Ovista astuttuaan kylmä tuuli tunkeutui Abigailin takin sisään luoden kylmiä väreitä Abigailin selkään.
Abigail lähti kävelemään kotiin päin. Ei siellä kuitenkaan kukaan olisi toivottamassa hyvää joulua ja halaamassa lämpimästi niin kuin muissa kodeissa. Abigailin äiti, jonka luona hän asui, oli lähtenyt matkalle etelään uuden miesystävänsä kanssa eikä olisi kotona koko jouluna. Abigailin isä taas oli todennäköisesti kotonaan tyhjässä yksiössä juomassa viinaa henkensä menoksi.
Miten kaikki onkaan muuttunut yhden vuoden aikana? Abigail tuumi kävellessään hiekkatietä metsän poikki kotiinsa. Häntä pelotti ennen kävellä tätä tietä, mutta nyt se ei häirinnyt häntä. Isoveljen, Mattin, kuoleman jälkeen hänen elämänsä muuttui täysin merkityksettömäksi. Hänelle olisi samantekevää, jos joku tulisi ja iskisi puukon hänen sydämeensä. Kukaan ei jäisi kuitenkaan kaipaamaan.
Koti lähestyi. Punainen omakotitalo pilkisti jo puiden lävitse. Viime vuonna talo oli merkinnyt hänelle paljon enemmän kuin nyt. Nyt se oli vain paikka, jossa hän yöpyi. Ulkoa päin talo huusi tyhjyyttä ja tuskaa. Taloa ei ollut huollettu koko vuoteen ja maalipintakin oli rapistunut jo lumen mukana melkein kokonaan pois. Abigail ei ollut jaksanut lämmittää puutaloa kertaakaan ja siivouskin oli jäänyt vähäiseksi. Satunnainen imurointi vain silloin kun oli todellinen tarve.
Abigail oli juuri avaamassa ovea, kun takaa kuului ulinaa. Hän katsoi taakseen ja näki pienen valkoisen samojedin pennun lumihangessa.
– Mistä sä siihen tupsahdit? Abigail kysyi ääneen koiralta ja laskeutui sen tasolle maahan. Hän oli juuri kurottamassa kättään, kun koira haukahti ja perääntyi hieman.
– Ei tarvii pelätä. Mä en tee sulle pahaa. Tule vaan tänne, hän kutsui koiraa lempeästi. Koira haukahti uudelleen ja käveli hieman metsää kohti. Koira kääntyi katsomaan Abigailia suoraan silmiin ja jokin sen katseessa sai Abigailin seuraamaan sitä. Pentu vei häntä pientä läheistä lampea kohti. Jo kauempaa hän näki mustan möykyn maassa. Pentu vei häntä kohti möykkyä. Lähempänä Abigail näki ohueeseen takkiin pukeutuneen henkilön. Hän juoksi henkilön luo ja käänsi tämän kyljelleen ja näki ruhjoutuneet pojan kasvot. Abigail ravisteli poikaa hetken aikaa yrittäen saada tätä hereille. Poika liikahti vähän, mutta jäi liikkumattomaksi sen jälkeen. Abigail juoksi kotiinsa hakemaan jotain, millä siirtää poika turvaan.
Hän juoksi pihavarastoon ja repäisi ylähyllyltä pulkan, jonka mukana tippui myös pahvilaatikollinen valokuvia. Abigail jäi tuijottamaan maahan pudonneita kuvia. Niissä oli kuvia viime joulusta, jolloin kaikki oli ollut hyvin. Hän tuhahti kovaan ääneen, nappasi pulkan lattialta ja häipyi nopeasti varastosta. Pennun surullinen ulvonta kaikui metsästä aavemaisesti.
Hän juoksi niin nopeasti kuin pystyi takaisin kohti lampea. Poika makasi edelleen elottomana maassa koiranpentu vierellään. Pentu katsoi ylös Abigailiin, kun tämä käänsi pojan kyljeltään pulkkaan. Abigail tarttui pulkan narusta kiinni ja lähti pentu kannoillaan raahaamaan pulkkaa kotiaan kohti. Matka ei ollut onneksi kovin pitkä ja tuota pikaa hän olikin jo raahaamassa poikaa olohuoneen puiselle antiikki sohvalle. Pieni valkoinen koiranpentu asettui matolle istumaan odottaen, että hänen omistajansa heräisi. Abigail sai pojan nostettua vaivalla sohvalle makaamaan ja peitteli tämän huopapeitolla. Hän kääntyi katsomaan pentua ja huomasi tämän tärisevän kylmissään. Silloin hän huomasi hänen hengityksensä höyrystyvän ilmaan. Ennen hän ei ollut huomannut moista kylmyyttä, mutta nyt hän tiedosti sen ensimäistä kertaa vuoteen.
Hän katsoi ympärilleen ja hänen katseensa kiinnittyi takkaan, joka oli aivan valkoisen huurteen peitossa. Hän vilkaisi taas poikaan ja päätti koettaa sytyttää takan. Ennen kuin isä oli muuttanut pois talosta, hän oli sytyttänyt takan joka ilta. Kukaan muu ei koskaan saanut tulta pysymään takassa ja vain isä sai sen pysymään. Isän lähdettyä kukaan ei edes viitsinyt yrittää sytyttää sitä.
Abigail avasi takan luukun ja hänen ilokseen siellä oli valmiiksi aseteltuna puita ja paperia. Takan vieressä olevalla hyllyllä oli muutamat tulitikut, jotka hän otti ja sytytti takan. Aluksi se ei näyttänyt syttyvän, mutta kolmannen tulitikun jälkeen se syttyi. Se täytti olohuoneen hehkuvalla valollaan ja vasta silloin Abigail tajusi, ettei ollut laittanut valoja vielä päälle.
Liekki sai hänet tuntemaan jälleen kotinsa kodikseen, eikä hän pystynyt estämään kuvia menneisyydestään virtaamasta ajatuksiinsa. Kaikki hänen ympäriltään katosi ja hänen katseensa lukittui liekkeihin. Mattin, isän ja äidin kuvat täyttivät hänen mielensä. Kaikki ne iloiset hetket heidän kanssaan ja kuinka se kaikki oli riistetty häneltä aivan liian nopeasti.
Hänen ajatuksensa keskeytti märkä kuono, joka kosketti hänen kättään. Koiranpentu oli tullut hänen viereensä istumaan ja katsoi häntä nyt suurilla ruskeilla nappisilmillään. Abigail nosti kättään ja tällä kertaa pentu ei väistänyt hänen silittäessään sen tuuheaa valkoista turkkia. Se oli pehmeä ja lämmin hänen kosketuksensa alla. Hän odotti koiran kanssa pojan heräämistä katsoen tanssahtelevia liekkejä.
Abigail oli istunut takkatulen äärellä jo useita tunteja. Hänen ajan kulunsa oli hävinnyt kokonaan. Hän muisteli viime joulua perheensä kanssa. Isä sytytti takan ja kertoi jonkun lukuisistaan halpavitseistään.
Äiti hymähteli keittiössä ja laittoi ruokia pöytään, kun taas Matt oli makoillut sohvalla aivan kuin tuo tuntematon poikakin nyt.
Abigail siirtyi hiljaa keittiöön ja istui keittiön pöydän ääreen. Hän katsoi ikkunasta ulos pimeyteen ja mietti viime vuoden tapahtumia. Mattin hautajaisissa äiti ja isä olivat puristautuneet toisiinsa tiukasti kiinni. Abigail taas oli seisonut vaisusti sivussa ja toivonut, että Matt heräisi ja hymyilisi taas isoveljellistä hymyään, mutta eihän niin tapahtuisi.
Abigailin silmät täyttyivät kyynelistä. Elämä on niin väärin. Miksi minulle kävi näin?
Olohuoneesta kuului koiranpennun iloinen ulina. Abigail pyyhki nopeasti kyyneleet, sillä arvasi, että poika oli herännyt.
-Shh Pancake. Missä me ollaan? pojan lempeä ääni kuului. Abigail käveli olohuoneen ovelle ja nojasi oven karmiin.
-Huomenta. Mä olen Abigail, Abigail hymyili ystävällisesti. Hän huomasi, kuinka aurinko alkoi jo nousta ja valaisi himmeästi olohuoneen.
-Moi. Mä olen Ethan. Saanko mä kysyä, mitä mä teen täällä? Ethaniksi esittäytynyt poika kysyi varovasti.
-Mä löysin sut tuolta viereisen lammen rannalta lumesta ja koska sä et heränny niin mä toin sut tänne lämpimää, Abigail selitti ja koiranpentu tuli hänen luokseen ja heilutti häntäänsä leikkisästi. Abigail kumartui, silitti koiraa ja sanoi:
-Ai, ja sä oletkin sitten Pancake. Mitä sä oikein teit siellä lammella? hän kysyi ja kääntyi Ethanin suuntaan.
-No tota mä tavallaan etsin ruokaa, Ethan virnisti nolostuen.
-Eikö sulla sitten ole kotia? Abigail kysyi ihmeissään.
-Ei, me asutaan Pancaken kanssa millon missäkin. Joskus roskiksissa, joskus talojen kellareissa.
-Ai. No onko sulla nälkä? Abigail hymyili huvittuneena.
-No todellaki! Ethan naurahti ja nousi oitis sohvalta.
Keittiössä Abigail laittoi heille kummallekin kaakaota ja munakasta. Ethan näytti ensin hieman epävarmalta istuessaan pöydän ääressä. Abigail vilkaisi Ethania ja hymy karkasi väkisinkin hänen kasvoilleen. Pancake istui Ethanin jalkojen vieressä ja katsoi ihmeissään, mitä Abigail teki.
-Asutko sä yksin? Ethan kysyi ja kääntyi katsomaan Abigailia.
-Joo tavallaan. Mun äiti on koko ajan miesystävänsä luona, Abigail vastasi apeana.
-Entä se, joka on noissa kuvissa tuolla olohuoneessa?
-Mun veli. Se on kuollu, Abigail mumisi eikä todellakaan halunnut puhua siitä sen enempää. Ethan oli hetken aikaa hiljaa ja mietti oliko kuullut oikein. Abigail vältteli nyt katsekontaktia häneen ja keskittyi munakkaan tekoon, eikä selvästikään aikonut kommentoida asiaa sen enempää, joten Ethan antoi sen olla.
Ethan katseli ympärilleen keittiössä. Siellä ei ollut kovin paljon tavaraa ja se vaikutti muutenkin ankealta. Seinillä oli muutamia tauluja ja kalusteet näyttivät vanhoilta. Ethania karmi ajatus, että hän asuisi tällaisessa paikassa yksin. Häntä myös ihmetytti, koska huomenna oli joulu ja koko talossa ei ollut minkään näköistä eloa. Ei edes jouluvaloja.
-Miks sun äiti ei oo täällä? Aijotko sä viettää sit koko joulun yksin? Ethan kysyi varovasti ja katsoi Abigailin touhuja.
-Johan mä sanoin, se on miesystävänsä kanssa koko joulun ja mä olen yksin niin kuin tavallisestikin, Abigail tiuskaisi ja hänen katseessaan Ethaniin hänen silmänsä huokui vihaa ja yksinäisyyttä.
-A-anteeks. Ei ollu tarkotus suututtaa, Ethan laski katseensa käsiinsä. Abigailin katse lempeni samassa ja hän laski lautasen ja kupin kaakaota Ethanin eteen ja kippasi munakkaan lautaselle.
-Ole hyvä, Abigail sanoi vaisusti ja istui Ethania vastapäätä ja hörppäsi omaa kaakaotaan.
-Kiitos, Ethan sanoi ja rupesi syömään vastahakoisesti. Abigail katsoi Ethanin syöntiä ja se huvitti häntä. Aivan kuin hän ei olisi ikinä ruokaa nähnyt.
Ethanin ruskeat hiukset laskeutuivat hänen olkapäilleen ja hän jatkuvasti siirsi niitä olkapäänsä yli pois tieltä. Ethanin siniset silmät olivat täynnä iloa ja innostusta. Niin eloisat, toisin kuin Abigailin ja hän tunsi itsensä olevan hieman mustasukkainen tuolle pojalle. Hänen kasvonsa olivat ruhjoutuneet hieman poskista ja leuasta.
-Joten huomenna on joulu. Mitä sä aijot tehä? Ethan kysyi ja söi lisää munakasta.
-En mitään. Mä en ole joulu ihmisiä, Abigail sanoi ja hörppi höyryävää kaakaotaan.
-Jouluhan on ihanin juhla! Ethan intoili huvittuneena.
-Mä en oo viettäny mitää muutakaa juhlaa enkä vietä tasan jouluakaa tänä vuonna, Abigail tuhahti ja joi kaakaonsa loppuun.
-Ai. No saanko mä jäädä tänne muutamaks yöks? Ethan kysyi ja otti ison kulauksen omasta kaakaostaan.
-No jää, Abigail tuhahti edelleen turhautuneena, vei kuppinsa tiskialtaaseen ja suuntasi omaan huoneeseensa jättäen Ethanin keittiöön.
-Kiitti, Ethan huusi vielä perään.
Huoneessaan Abigail laittoi musiikin soimaan kovalle ja heittäytyi sängylleen makaamaan. Aamun ensimmäiset auringon säteet valaisivat huonetta ja ilmassa leijaili pölyhiukkasia. Abigail halusi vain hukuttaa pintaan nousseet tunteet, mutta se ei näyttänyt onnistuvan. Hän ei halunnut itkeä, mutta kyyneleet nousivat väkisin silmiin. Yksi toisensa jälkeen valuen Abigailin poskilla. Ovelta kuului vaimea koputus. Kukaan ei ollut koputtanut ovea vuoteen. Se toi paljon muistoja mieleen, siitä kuinka Matt oli aina tullut yöllä hänen huoneeseensa puhumaan. Abigail ei vastannut koputukseen mitään. Ethan kurkki varovasti oven raosta huoneeseen. Pancake luikahti oven raosta huoneeseen ja hyppäsi Abigailin sängylle. Abigail silitti suloista koiranpentua nyyhkyttäen. Pentu kiipesi Abigailin syliin makaamaan ja Abigail rapsutti sitä korvan takaa. Sänky painui alas hänen vierellään ja käsi kurottautui rapsuttamaan koiraa hänen sylissään.
-Mistä sä löysit Pancaken? Abigail kysyi ja hänen kurkkuaan kiristi. Mikä mua vaivaa?! En mä itke. IKINÄ. Abigail tuhahti itsekseen. Ethanin käsi lopetti pennun rapsuttamisen ja hän katsoi Abigailin kasvoja. Vaikka Abigail katsoikin edelleen pentuun, hän näki surua ja yksinäisyyttä ja jotain, joka muistutti vihaa, mutta hän ei ollut varma, mitä se oli.
-Olin kerran ettimässä ruokaa torin läheisyydest ja sit se vaa juos jostain mun luokse eikä halunnu lähtee, Ethan kohautti olkiaan. Abigail hymähti vastaukseksi, muttei nostanut katsettaan. Ethan otti häntä hellästi leuasta kiinni ja nosti hänen katseensa itseensä. Heidän katseensa lukittuivat, kun Ethan avasi suunsa:
-Kiitos, et sä annat mun ja Pancaken yöpyä täällä… Saanko mä kysyä yhtä asiaa? Ethanin silmät olivat niin viattomat, että Abigailin oli pakko nyökätä päätään, joka oli edelleen Ethanin hennossa otteessa.
-Kelle sä oot vihanen? Nuo sanat iskeytyivät suoraan Abigailin sydämeen. Hänen silmänsä täyttyivät taas kyynelistä ja hän rupesi värisemään holtittomasti.
Pancake siirtyi nopeasti sängylle, jottei se tipahtaisi alas Abigailin sylistä. Se katsoi kuinka Ethan vastahakoisesti otti Abigailin syliinsä ja huojutti häntä hennosti.
-Se oli mun syy, mun syy. Jos mä en ois ollu siel se ois viel elossa… Abigail toisti hiljaa itsekseen ja nyyhkytti Ethanin olkapäätä vasten. Ethan ei tiennyt ollenkaan, mitä tehdä, koska ei ollut koskaan ollut tällaisessa tilanteessa, mutta se tuntui tulevan luonnollisesti Abigailin seurassa ja lopulta hän sai hänet rauhoittumaan ja nukahtamaan. Hän laski Abigailin makaamaan sängylle ja peitteli hänet sängyn päässä olleella viltillä. Hän silitti hellästi Abigailin poskea ja katsoi kuinka Pancake käpertyi Abigailin kylkeä vasten.
Abigailin vaaleat hiukset lainehtivat tyynyn päällä ja hänen kasvonsa olivat vaaleat. Hänen punaiset huulensa olivat täyteläiset ja poskipäät korkeat. Abigail aukaisi vihreät, suuret silmänsä ja näki Ethanin täydelliset kasvonpiirteet. Ethan uinui sikeästi ja tuhisi pienesti. Abigail nousi hiljaa pois Ethanin vierestä. Hänen päätänsä särki ja häntä nolotti tapahtumat edellisenä yönä. Hän katsoi kelloa seinällä ja se osoitti jo kymmentä. Hän meni alakertaan keittiöön keittämään kahvia ja tekemään leipää.
Sillä välin yläkerrassa Ethan heräsi ja katsoi ympärilleen. Abigail oli kadonnut hänen vierestään ja sänky oli nyt kylmä ilman häntä. Abigailin huone oli pölyinen ja näytti siltä kuin siellä ei olisi siivottu moneen kuukauteen. Ethan mietti edellisen yön tapahtumia. Mitä oli tapahtunut? Abigail vain sekosi… Abigailin kohtaus sai Ethanin haluamaan auttaa häntä. Ei kenenkään tarvitsisi olla yksin jouluna. Ethan nousi sängystä viileän huoneen ilmaan ja Pancake vain nosti päätään ja laski sen takaisin tyynylle.
Ethan laskeutui natisevia portaita alas ja kuuli hentoa hyräilyä keittiöstä. Ethan ei ollut koskaan kuullut jotain niin kaunista ja se sai hänet tuntemaan olonsa hyväksi ja hyväksytyksi tässä karussa maailmassa. Hän suuntasi keittiöön ja jäi tuijottamaan Abigailin touhuja.
-Huomenta, Ethan hymyili ja se sai Abigailin säikähtämään ja tiputtamaan lautasen, jota oli pitänyt kädessään.
-H-huomenta, Abigail änkytti ja kyykistyi siivoamaan suurimmat lautasen palat. Ethan ryntäsi auttamaan ja haistoi Abigailin hajuveden nenässään.
-Vahinkoja sattuu, Ethan sanoi lempeästi. Abigail ei vastannut mitään, koska häntä nolotti aivan suunnattomasti. Isoimmat lautasen palat siivottuaan Abigail haki imurin viereisestä komerosta, laittoi töpselin seinään ja ryhtyi imuroimaan lattiaa. Ethan siirtyi syrjään ja empi hetken kysyisikö öisestä kohtauksesta jotain. Abigail vaikutti aivan poissaolevalta imuroidessaan lautasen siruja. Kysyn sitä myöhemmin. Ethan päätti.
Abigail oli jo unohtanut miltä tuntui imuroida.
-Mitä jos tehtäis jotain kivaa illalla, ku on sentään joulu? Ethan ehdotti innoissaan.
-ööm, emmä oikeen tiiä. Musta ei oikeen oo mitään seuraa. Enkä mä usko, että mä osaan enää tehdä mitään kivaa, Abigail sanoi vaivaantuneesti.
-Älä nyt viiti. Siittä tulee hauskaa! Ethan intoili ja nousi ylös penkiltä jolle oli istunut. Juuri silloin Pancake tuli keittiön ovesta sisään. Sen turkki näytti entistä pörröisemmältä ja pehmeämmältä. Abigailia rupesi naurattamaan ja yhtäkkiä joulun vietto ei tuntunutkaan niin pahalta idealta.
-No okei sitte, mut ei mitään lahjoja. Sovittu? Abigail ehdotti virnistäen.
-Okei mä lupaan. No mut sittehän me voidaan lähtee hakee joulukuusi, vai mitä? Ethan sanoi ja hänen silmistään paistoi lapsellinen innostus.
-Joo joo, mut ensin syyää, Abigail sanoi ja ojensi Ethanille yhden leivistä ja kahvimukin, jossa oli höyryävää kahvia.
-Kiitti, Ethan mumisi ja rupesi mussuttamaan leipäänsä. Abigailkin söi leipäänsä ja keittiöön laskeutui
miellyttävä hiljaisuus. Vähän väliä heidän silmänsä kohtasivat ja saman tien kummatkin kääntyivät pois. Pancake alkoi ulisemaan heidän vieressään ja Abigail antoi sille palan leikkelettä.
-Pitäisi ostaa sille jotai ruokaa, Abigail tuumi ääneen. Ethan nyökkäsi ja joi kahvinsa loppuun.
-Onko teillä sahaa? Voitais mennä hakee tuolt metäst kuusi vai?
-On tuolla varastossa. Mä voisin lähtee hakee ruokaa ja sä voisit käyä hakee kuusen. Mitä ruokaa mä ostan? Abigail kysyi Ethanilta.
-Jotain perus kotiruokaa. Onko teillä lämmintä takkia? Ethan kysyi.
-Kyl tuol kaapissa pitäis olla joku Mattin vanha takki, Abigail sanoi ja joi kahvinsa loppuun.
Abigail kävi hakemassa laukun ja rahaa huoneestaan ja etsi Ethanille takin. He kävivät yhdessä etsimässä varastosta sahan ja sitten Abigail lähti läheiseen kauppaan. Vähän yli tunnin päästä he olivat olohuoneessa istumassa vuoteella nauttien kuumaa kaakaota. He olivat ruokkineet nyt tyytyväisen Pancaken ja Abigail oli hakenut komerosta lisää huopia ja tyynyjä ja he olivat yhdessä jakaneet vuodesohvan sängyksi. Takassa oli tuli ja he juttelivat kaikenlaista ja nauroivat aika ajoin toistensa jutuille. Sillä välin Pancake tuhisi lattialla pehmeällä matolla sängyn ja takan välissä. Puolentoista metrin korkuinen ja tuuhea kuusi nojasi seinää vasten oven luona odottamassa.
-Onks teil jotain joulukoristeit? Ethan kysyi yllättäen. Hetken aikaa Abigail mietti, kunnes vastasi melkein yhtä innokkaalla äänellä kuin Ethan oli käyttänyt:
-Kyllä meil pitäis olla varastossa! Käyää kattomassa sielt kohta. Nyt mä en jaksa liikkuu yhtää mihinkää! Abigail huokaisi syvään ja asettautui mukavasti makaamaan sängylle kaikkien huopien ja tyynyjen keskelle. Pancake nosti päätään maasta. Se katsoi hetken Ethaniin ja Abigailiin, kunnes nousi ja löntysteli raskain askelin sängylle, jossa Ethan nosti sen heidän viereensä.
Seuraavien tuntien aikana he olivat saaneet kuusen ja olohuoneen koristeltua löytämillään joulukoristeilla. He olivat löytäneet Pancakelle pallon, jolla se nyt leikki innoissaan. Koko prosessin ajan he olivat nauraneet ja pitäneet hauskaa. Abigailin kompastuessa yhteen laatikoista, joissa oli ollut koristeita, Ethan oli ottamassa hänet kiinni. Heidän naurunsa loppui kuin seinään, mutta hymyt säilyivät heidän kasvoillaan.
-Älä lähe koskaan täältä, Abigail kuiskasi hennosti. Heidän kasvonsa olivat vain muutamien senttien päässä toisistaan.
-Jos sä vaan annat mun jäädä Abby, Ethan kuiskasi yhtä hennosti takaisin. Ethan läheni Abigailin kasvoja ja pian Abigail tunsi Ethanin lämpimät silkin pehmeät huulet omillaan. Hän sulki silmänsä ja nautti hetkestä täysin. Se oli herkkä hetki kummallekin ja se sai Abigailin tuntemaan itsensä eläväksi. Ethan irtaantui Abigailista ja hymyili suloisesti. Hänen silmänsä loistivat ilosta ja Abigail ei voinut muuta kuin painaa huulensa uudestaan Ethanin huulille. Suudelmat muuttuivat hetki hetkeltä intohimoisemmiksi ja rajummiksi. Kumpikaan ei voinut hallita tunnetta, joka roihusi heidän välillään.
Tunteja myöhemmin he makasivat vierekkäin lämpimien peittojen ympäröiminä ja kietoutuneina toisiinsa. Heidän vaatteensa lojuivat olohuoneen lattialla sängyn vieressä. Hikipisarat valuivat kummankin iholla.
-Vau, Ethan huokaisi hengästyneenä.
-Aika lievä ilmasu, Abigail sanoi kerrankin tyytyväisenä elämäänsä. Ethan kääntyi kyljelleen ja katsoi Abigailia syvälle silmiin.
-Mä en ikinä jätä sua, Abby, Ethan sanoi ja silitti Abigailin poskea hellästi. Hän painoi hellästi suukon Abigailin huulille. Abigail jäi sanattomaksi ja totesi vain:
-Mä taidan mennä suihkuun.
Hän kiirehti yläkertaan, jossa hän lukittautui kylpyhuoneeseen. Abigail laittoi suihkun päälle ja tunsi kuinka pienet vesipisarat valuivat hänen vartaloaan pitkin. Miks mä en vastannu mitään järkevää?
Sillä välin Ethan makasi alakerrassa ja katsoi suuntaan johon Abigail oli mennyt. Sanoinko mä jotain väärin? Ethan nousi ja puki vaatteet päällensä ja Pancake ilmestyi keittiöstä heilutellen häntäänsä.
-Haluatko sä ulos? Ethan lässytti koiralle. Pancake alkoi hyppimään ja haukkumaan innoissaan. Ethan naurahti ja meni eteiseen laittamaan kenkänsä ja takin, jota oli lainannut aiemmin, päällensä. Hän aukaisi ja samassa Pancake oli juoksemassa metsää kohti hänen edeltään.
-Pancake, pysy lähellä, Ethan huusi koiransa perään ja laittoi kätensä hieman ison takin taskuihin. Hän tunsi käsissään jonkin paperisen palan. Hän otti sen ja katsoi siinä olevaa kuvaa. Kuvassa oli Abigail jonkin vanhemman pojan kanssa. Hän käänsi kuvan ja sen takana oli teksti. ”Hyvää joulua, Abby. Sä olet mun paras sisko enkä mä jätä sua koskaan” Ethan hiljaa mielessään. Vasta nyt Ethan tajusi kuinka yksinäinen Abigail oli oikeasti ollut. Tämä vuosi oli hänelle varmasti raskas. Veljen kuolema, vanhempien ero, äidin välinpitämättömyys selittää miksi Abigail ei vastannut mitään minulle… Hän varmasti luulee, että minulle käy samalle tavalle kuin Mattille. Pancake juoksi metsästä ja Ethan havahtui ajatuksistaan.
-Tule Pancake mennään sisään, Ethan mumisi ja lähti takaisin talolle päin.
Abigail tuli pois suihkusta ja kietoutui lämpimään ja pörröiseen pyyhkeeseen. Hän hiippaili huoneeseensa käytävän toiselle puolelle ja sulki oven perässään. Mitä hän ei ollut odottanut, oli että Ethan seisoi hänen huoneensa keskellä epätoivoisen ja hämmentyneen oloisena. Abigail tiukensi otettaan pyyhkeessä ja kulki katse maassa vaatekaapilleen. Hän otti sieltä puhtaat vaatteet ja kääntyi Ethaniin päin.
-Jos aiot seistä siinä, voitko edes kääntyä pois päi? Abigail sanoi vaivaantuneena. Ethan nyökkäsi ja kääntyi vastahakoisesti katseensa pois. Abigail jätti pyyhkeen tuolin selkänojalle ja puettuaan puhtaat vaatteet päälleen, meni Ethanin luokse ja kosketti hellästi hänen käsivarttaan.
Suihkussa ollessaan Abigail oli tajunnut, kuinka paljon hän välitti tuosta pojasta. Jokainen kosketus sai hänen vatsansa kääntymään ja kurkkunsa kiristymään. Mutta häntä pelotti. Pelotti ajatus sitoutumisesta. Mitä, jos Ethan ei haluaisikaan enää olla hänen kanssaan? Mitä, jos hän kyllästyisi Abigailiin? Hän ei halunnut muuta kuin pysyä Ethanin käsien suojassa ja tietää, että joku välitti hänestä.
Ethan näki epäröinnin Abigailin silmissä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen tiukkaan halaukseen.
-Mä tarkotin, mitä mä sanoin. Mä en jätä sua. Ikinä, Abby. Mä en oo ikinä tuntenu mitään näin ihanaa, enkä mä halua sen loppuvan, Ethan sanoi rehellisesti.
-M-mäkään en haluu, et tää loppuu, Abigail änkytti ja huokaisi Ethanin olkaa vasten.
Ethan kurkisti kelloa ja huomasi sen olevan jo melkein seitsemän. Aika oli rientänyt todella nopeasti.
-Tota Abby, kello on jo seitsemän, joten pitäiskö ruveta jo laittamaan ruokaa? Ethan kysyi kuin tilauksesta hänen vatsansa kurni. Abigail havahtui ja naurahti heleästi.
-Joo totta kai, hän sanoi ja he lähtivät yhdessä alakertaan tekemään illallista.
Ruuan jälkeen he menivät olohuoneeseen, Ethan sytytti sammuneen takan ja kietoutui Abigailin ympärille.
-Hyvää joulua, Ethan toivotti uniselle Abigailille.
-Samoin. Ja Hyvää joulua Pancake, Abigail haukotteli syvästi ja painoi päänsä Ethanin rintakehää vasten.
Aamulla takkatuli oli jo sammunut ja pari heräsi Pancaken ulinaan.
-Mikä hätänä, poika? Ethan sanoi ja vaistosi, että jotain oli tulossa. Jotain mistä kukaan ei pitäisi.
-Onks kaikki kunnossa? Abigail kysyi hieman hätääntyneenä ja tokkuraisena.
-Mä en tiiä, Ethan sanoi pahaenteisesti ja meni keittiön ikkunalle katsomaan oliko ulkona jotain, mikä saisi Pancaken huolestumaan.
Pihalle kaahasi kaksi poliisiautoa vilkut päällä. Abigail ilmestyi Ethanin taakse ja alkoi nyt oikeasti ihmetellä, mistä oli kyse.
-Mitä noi täällä tekee? Abigail kysyi hätääntyneenä.
-En mä tiiä, Ethan vaikutti yhtä hätääntyneeltä kuin Abigail. Ovelta kuului kova jyskytys ja Pancake piiloutui sängyn alle ulisten pelokkaasti.
-Mä meen avaamaan oven. Oota sä täällä, Abigail sanoi ja meni eteiseen. Hän aukaisi hiljaa oven ja kurkisti oven raosta.
-Huomenta neiti. Meille on tullut tieto, että täällä asustaa Ethan Myles. Onko tämä totta? möreä ääninen poliisi kysyi vakavana.
-Mitä te haluutte hänestä? Abigail kysyi hämmentyneenä.
-Meillä on pidätysmääräys, poliisi sanoi lyhyesti ja tunkeutui ovesta sisään. Ethan oli kuullut koko keskustelun ja seisoi liikkumattomana keittiössä aivan shokissa. Vasta kun poliisi tuli hänen eteensä otti häntä kädestä kiinni, hän tajusi, mitä oli tekeillä. Hän ryntäsi pois poliisin ulottuvilta kohti takaovea ja poliisit juoksivat häntä takaa. Abigail jähmettyi ovelle eikä tiennyt, mitä tehdä.
Takapihalta kuului Ethanin huutoa ja poliisin ivallista komentelua. Silloin Abigail ryntäsi takapihalle ja näki kuinka Ethania raahattiin poliisiautolle päin.
-Ethan! Mitä tää on? Abigail huusi ja tunsi kuinka kyyneleet valuivat hänen poskiltaan. Ethan kurotti kätensä Abigailia kohti.
-Abby! Ei hätää. Tää on varmasti jokin väärinkäsitys, Ethan huusi ja yritti taistella poliisien lujaa otetta vastaan. Abigail itki ja kaatui polvilleen lumiseen maahan.
-Antakaa mun sanoo Abbylle jotain niin mä tuun teijän mukaan ihan suosiolla, Ethan sanoi poliiseille ja he empivät hetken kunnes suostuivat Ethanin pyyntöön. Ethan juoksi Abigailin luo ja katsoi tämän itkuisiin silmiin.
-Abigail, mä rakastan sua, Ethan sanoi, painoi huulensa tytön otsalle ja katosi poliisien mukaan.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Siihen se loppu..
Juuh kertokaas mitä piditte?
Olisko jotai voinu kirjottaa eri tavalla?
Mistä piditte eniten/vähiten? :))
